Tänään
YK:n aseistariisunnan ja rauhan päivänä 2013, kun asevarustelu lisääntymistään
lisääntyy ja ydinaseitten uhka varjostaa koko maailmaa, haluan puhua rauhan
kasvatuksesta. Lapsissa ja nuorissahan on toivo ja tulevaisuus ja me olemme
vastuussa siitä mitä eväitä heille annamme.
Kun
kerroin aiheestani, minulta kysyttiin: Mitä on rauhan kasvatus?
Ehkä
sana rauhankasvatus on vanhanaikainen, sitä nykyään harvemmin kuulee. Sen
sijaan puhutaan kasvatuksessa sellaisista asioista kuin suvaitsevaisuus,
ihmisoikeudet, tasa-arvo, väkivallattomuus, rasismin- vastaisuus,
solidaarisuus, elämän kunnioittaminen, kiusaamisen lopettaminen, mitkä kaikki
mielestäni kuuluvat sanan rauhankasvatus alle.
Olen
työskennellyt lasten ja nuorten parissa yli 40 vuotta, tänä aikana on
rauhankasvatus saanut monenlaisia muotoja ja sitä on tehty monin eri tavoin
painottaen ei aikakausina.
Mitä
rauhankasvatus on ollut minun elämässäni?
Oma
isäni oli sotaveteraani, joten sodan varjo oli läsnä, mutta meillä kotona ei
siitä puhuttu, niin kuin ei paljon muustakaan, kuten 50-luvulla oli usein
tapana.
Kouluajoiltani
60-luvulla muistan, että valmistettiin ja lähetettiin paketteja Lappiin köyhille
perheille ja puhuttiin Vietnamista tai Afrikan nälänhädästä. Mutta muuten suuret maailmantapahtumat eivät
pienessä kotikaupungissani aikaansaaneet juurikaan liikehdintää.
1970-luvulla,
kun olin valmistunut kasvatusalalle oli työssäni rauhan kasvatus vahvasti
pinnalla ja myös lasteni kautta tutustuin silloiseen tarjontaan kerhoissa,
päiväkodeissa, kouluissa.
Helena
Allahverdi toi kansainvälisyys- ja suvaitsevaisuus-kasvatusta
varhaiskasvatukseen ja rauhan gurumme, tekniikan lisensiaatti Helena Kekkonen
kiersi väsymättä puhumassa sekä lapsille että aikuisille rauhan merkityksestä
ja oli meille kasvattajille unohtumaton positiivinen persoona motivoimaan meitä
rauhan työhön. Yhä edelleen Unescon rauhan- palkinnolla v. -81 palkittu Helena
Kekkonen jaksaa puhua rauhan puolesta.
Niinä aikoina sai oma työyhteisönikin
palkittiin rauhankasvatustyöstä.
Jossain vaiheessa oli myös
aika jolloin kiellettiin kaikki sotalelut ja – leikit ja kaikenlaiset
leikkiaseet. Poistettiin käytöstä myös kaikki lastenkirjat, jotka sisälsivät
sotaa tai väkivaltaa, myös tv:n lastenohjelmat muuttuivat.
80-luvulla perustettiin
Rauhankasvatusinstituutti, joka on tehnyt ja tekee edelleen merkittävää työtä
järjestämällä kouluille materiaalia ja koulutusta. Rauhan koulu yhteistyössä
Rauhanliiton kutsuu koululuokkia ja tarjoaa menetelmänsä opettajien ja
oppilaitten käyttöön
Oppimateriaalia siis on ja
minut on myös koulutettu antamaan rauhan kasvatusta, mutta tajusin, että
itsekin sitä tarvitsen ja niin myös moni muu aikuinen, sillä moni meistä
tuudittautuu tähän rauhan ja ”hyvinvoinnin” olotilaan mikä maassamme vallitsee
ja elää itsekkäästi omaa elämäänsä välittämättä mitä muille tapahtuu.
Arno Gruen sanoo:
”Vihollisuuksien
ja väkivallan lähteenä on kulttuuri, joka asettaa suorituksen ja omistamisen
kaiken yläpuolelle ja vie ihmisiltä lähes tyystin mahdollisuuden rakentaa
luottamukseen ja myötätuntoon perustuvaa minuutta.”
Vasta
myötätunto tekee ihmisen ja liittää ihmisiä yhteen.
Kulttuurimme,
joka perustuu niin paljon kilpailuun, voitontavoitteluun, ja luusereitten
halveksimiseen ylläpitää siten kateutta, vihaa ja väkivaltaa.
Näyttää
siltä, että vain häikäilemätön ja kyyninen menestyy.
Ihmisiä
arvotetaan omaisuuden ja elämäntyylin perusteella – tyhjä minuus tarvitsee
niitä, joita katsoa alaspäin, vaikkapa vain siksi että heillä on vääränlaiset
lenkkarit tai vanhanaikainen kännykkä.
Lisääntyvä
työttömyys, sosiaalipalvelujen alasajo sekä maailmalta median kautta tulviva
tieto rauhattomuuksista saavat ihmiset tuntemaan olonsa turvattomiksi.
Epäoikeudenmukaisuus, epätasa-arvo saa ihmiset kynsin hampain pitämään kiinni
siitä mitä omistaa. Empatia ja myötätunto ovat häviäviä ominaisuuksia.
Esimerkiksi
nyt kun Suomi on ottamassa 500 Syyrian sotaa pakenevaa, joku ihmetteli, mihin
ihmeessä voimme sijoittaa niin paljon ihmisiä. Muistamatta, että Ruotsi otti
vastaan yli 70 000 lasta oman sotamme jaloista.
Miten
kasvattaa rauhaan tänä päivänä?
Vaikka
elämme rauhassa, on väkivalta arjessamme kaiken aikaa Sota tulvii silmiemme
eteen mediassa, peleissä…
Onko
sodan kauhujen tuominen silmiemme eteen, jopa kummallisen bisneksen nimeltä
sotaturismi kautta, tapa konkretisoida sota ja siten saada ihmisistä myötätuntoisia
ja rauhaa rakastavia. Tuskinpa!
Sodat
ovat muuttuneet, sankarihautoja ei enää tarvita, koska suurin osa sotien
uhreista on naisia ja lapsia.
Sodat
ovat ihmisten luomia ja uskon, että yhtä hyvin kuin voidaan opettaa ihminen
vihaamaan ja tappamaan, voidaan opettaa myös tulemaan toimeen toistensa kanssa
ja toimimaan yhdessä ja yhteisvastuullisesti.
Olen
myös sitä mieltä, että mitä enemmän hyvää ja kaunista on ympärillämme, sitä
helpompi meidän on olla myötätuntoisia ja empaattisia toisia kohtaan
PAND
on ollut myös minulle rauhankasvatuksen paikka, olen saanut toteuttaa omaa
rauhanprojektiani Rauhan kurkien kanssa, olen myös saanut paljon tietoa ja
kokemuksia ja ennen kaikkea tehdä työtä ihanien taiteilijoitten kanssa. Taiteen tehtävähän on sekä tuoda esiin
epäkohtia että luoda sitä kaunista ja hyvää maailmaa, jollaisessa jokainen
haluaa elää.
Lapset
ja nuoret tarvitsevat esimerkkejä, meitä ihmisiä ja järjestöjä, joihin liittyä.
Ja jokaisen nukkuvan yksilön tulisi tajuta oma henkilökohtainen vastuunsa ja
merkityksensä sodan tai rauhan, kuoleman tai elämän edistäjänä.
Helena
Kekkonen sanoi aikanaan, että lapsille tulee aina kertoa, että kaikesta
huolimatta on paljon aikuisia ihmisiä, jotka tekevät työtä rauhan puolesta.
Haluankin
haastaa kaikki aikuiset olemaan niitä jotka uskovat siihen, että toisenlainen
maailma on mahdollinen ja tekemään työtä sen puolesta.
On
uskallettava sanoa ääneen: ”Tahdomme maailman ilman sotia!”
Dalai
Lama:
Paradoksaalista
kyllä, ihminen ei voi auttaa itseään, jollei hän voi auttaa myös lähimmäisiään.
Se, että pidämme huolta rakkaudesta ja myötätunnosta, kyvystämme lähestyä
toisen ihmisen kärsimystä jakaaksemme sen, on lajimme säilymisen perusta.
Runo:
Antonio Guerrero
Kaukaisen
tähden takana,
horisonttisi
yläpuolella
siintää
huomisesi, jonka sinulle tuon.
Se
on kirkas kuin metsän lähde
ja
se loistaa kuin kulta,
se
on kaunis kuin kukka,
niin
valoisa ja koristeellinen,
sellaista
kohti tulee jokaisen kulkea.
Matka
on pitkä, vaikeakin,
tarvitaan
sitkeyttä ja niin pitääkin,
sillä
sitä kauniimpi on päämäärä,
sitä
valmiimpi rakennus: RAUHA!
